Väitöskirja. Tampere: Gaudeamus,
Michael Foucault on tutkinut ja analysoinut seksuaalisuuden medikalisaatiota, ja sitä, miten historiassa homoseksuaalisuudesta tehtiin sairaus. Ståhlström puolestaan kirjoittaa siitä, miten tästä sairausleimasta luovuttiin viime vuosisadan lopulla.
Ståhlströmin nuoruudessa homoseksuaalisuutta pidettiin vielä sairautena, ja tämän seurauksena monet homoseksuaalit etsivät mahdollisuutta psykiatrian ja psykologian keinoin parantua homoudestaan. Vastauksia etsittiin lääketieteellisestä kirjallisuudesta ja psykiatreilta, mutta todellista parantumista ei tapahtunut. Kuten radion ruotsinkielisessä lähetyksessä, jossa keskusteltiin psykoanalyysin tehosta eräs kuuntelija valitti: ”Kaksitoista vuotta psykoanalyysia, eikä edes homoseksuaalisuudesta parane”.
Ståhlströmin kirja kattaa kuvauksen myös yleisemmin homoseksuaalisuuden vainosta ja vainon historiasta alkaen lähinnä 1800-luvulta. Psykiatrian harhapolut näyttävät olevan tämän yleisen yhteiskunnallisen syrjinnän yksi puoli. On myös muistettava, että 1950-luvulla myös masturbaatio oli luokiteltu psyykkiseksi häiriöksi.
Homoseksuaalisuuden sairauskäsitys perustui lähinnä kahteen linjaan: huonoihin tutkimuksiin ja psykoanalyyttiseen teoriaan homoseksuaalisuudesta kehityspysähtymänä. Psykiatriset tautiluokitukset ovat perustuneet paljolti oireiden tilastolliseen analyysiin, eli on tutkittu, mitkä oireet kasautuvat samoille ihmisille ja muodostavat tilastollisia keräymiä, jotka on sitten luokiteltu häiriöiksi. Ongelmana homoseksuaalien kohdalla oli aluksi hyvin vääristynyt otos: päätelmiä tehtiin otoksista, joka oli hoidossa psykiatrisessa sairaaloissa. Johtopäätösten teko tällaisesta aineistosta on tietenkin täysin virheellistä, sillä tällaisiin otoksiin valikoituivat vain ne homoseksuaalit, jotka olivat niin huonossa kunnossa, että tarvitsivat psykiatrista hoitoa. Kun tehtiin tutkimukset kunnollisella otoksella, eli tutkittiin kaikkia homoseksuaaleja, niin ei enää löytynytkään mitään yhteyttä homoseksuaalisuuden ja psyykkisen häiriintymisen välillä, vaan homoseksuaalit olivat yhtä terveitä ja sairaita kuin muukin väestö. Tällainen virhe voi tuntua hölmöltä, mutta aivan viime vuosina on aivan vastaavalla tavalla esitetty näkemyksiä, että seksityö on psyykkisesti vahingollista, koska erilaisiin apupisteisiin hakeutuvista seksityöläisistä suuri osa kärsii mm. masennuksesta.
Toinen psykiatrian lähestymistapa on selvittää psyykkisen häiriön syytä, kuten psykoanalyysissä menetellään. Psykoanalyyttisessä yhteisössä osa analyytikoista selitti homoseksuaalisuuden sillä, että yksilön psykoseksuaalinen kehitys oli estynyt lapsuudessa, ja juuttunut tiettyyn vaiheeseen. Heidän käsityksensä mukaan kehitys voidaan terapiassa uudelleen käynnistää ja näin auttaa potilasta siirtymään heteroseksuaalisuuteen. Tämän ratkaisun ongelmana vain on mm. se, että ennustettua heteroseksuaalisuuteen siirtymistä ei juurikaan tapahdu.
Ståhlströmin kirjan yksi yllättävimmistä ilmiöistä onkin se, kuinka pitkään käsitys homoseksuaalisuudesta sairautena ja kehityspysähtymänä jatkui suomalaisen psykiatrikunnan keskuudessa. Tästä saa sellaisen kuvan, että yhteiskunnallinen asennoituminen homoseksuaalisuutta vastaan vaikutti lähes sokaisevasti psykiatreihin – tai sitten psykiatrinen asiantuntemus ei ole niin vankalla pohjalla, kuin mielellään uskoisimme. Tietenkin erityisen homovastainen oli psykiatri, pappi ja kristillisten kansanedustaja Asser Stenbäck,
Toisaalta taa hyvän kuvan psykiatriasta ja psykoterapiasta antaa se, kuinka nopeasti muutos homoseksuaalisuuden kohdalla on tapahtunut. Homoseksuaalisuuden ei enää katsota olevan sairaus, ja Amerikassa psykoterapeutti menettää lisenssinsä, jos antaa asiakkaalleen kuvan, että hoidolla voisi muuttua homoseksuaalista heteroseksuaaliksi. ”Hoitoa” homoseksualismiin antaa vain uskonnollinen parantaja, joita toimii ns. eheytysliikkeen parissa – ongelmana hoidossa ovat korkeat itsemurhaluvut.
Väitöskirja on luettavissa netissä pdf-muodossa.