Seksuaalisuuden kolme tasoa: biologinen, psykologinen ja yhteiskunnallinen taso

December 9, 2009

Yksiavioisuus, moniavioisuus ja promiskuiteetti

Eläimillä voi esiintyä yksiavioisia, monogaamisia pariutumissuhteita, polygaamisia suhteita, joissa useimmiten uroksella on haaremi, tai kuten mehiläiskuningattarelle joukko kuhnureita ympärillään. Yleisin seksuaalisuuden muoto nisäkkäillä on kuitenkin promiskuiteetti, eli naaras ja koiras tapaavat paritteluaikana, ne parittelevat, koiras katoaa omille teilleen parittelun jälkeen ja poikaset jäävät täysin naaraan hoidettaviksi. Biologiassa yksiavioisiksi lasketaan eläinpari, joka pysyy yhdessä vähintään yhden lisääntymiskauden. Yksiavioisuuden pysyvyys vaihtelee lajeittain. Jotkut lajit pysyvät pariuskollisina yhden pesimäkauden, toiset muutaman, ja osa pysyy pariuskollisina koko elämänsä aja, jopa niin, että ne parin kuoltua eivät enää pariudu uudelleen, vaan elävät yksin loppuelämänsä.

Ihmislajilla pariutuminen on biologian kannalta monogaamista tai polygaamista. Moniavioisuus, monivaimoisuus on kulttuurien välisessä vertailussa ilmentynyt hyvin yleiseksi pariutumisen muodoksi. Tilanne, jossa naisella on kaksi miestä on erittäin harvinainen, löydetty vain kahdesta kulttuurista, ja tällöin on kyse siitä, että kyseisessä kulttuurissa on ollut vakava puute naisista. Nykyistä länsimaista postmodernia pariutumiskulttuuria on nimitetty myös sarjalliseksi polygamiaksi, koska pariutumiskumppania vaihdetaan avioerojen kautta, mutta sitä voitaisiin yhtä hyvin nimittää monogamiaksi, sillä biologiassa jo yhden vuoden, pesimäkauden, jakso riittää yksiavioisuuden kriteeriksi.

Nisäkkäiden parissa monogamia on harvinainen muoto. Arviot monogamian yleisyydestä vaihtelevat laskentatavasta riippuen välillä 3 – 7 %. Monogamia kehittymiseen lajille vaaditaan tiettyä kynnystä monogamian edullisuudesta, sillä promiskuiteettisella lisääntymisstrategialla on omat etunsa. Uroksille mahdollisuus paritella mahdollisimman monien naaraiden kanssa lisää mahdollisuutta levittää omia geenejä enemmän tuleville sukupolville. Joskin pitää muistaa, että vastaavasti tällöin osa uroksista jää vastaavasti vajaille mahdollisuuksia lisääntyä ja levittää geenejään. Promiskuiteettisessa lisääntymisessä naarat voivat valita terveimmät ja kelpoisimmat urokset jälkeläistensä isiksi. Lisäksi geeniperimän monipuolisuus, jonka promiskuiteetti mahdollistaa naaraille, on merkittävä biologinen etu omien geenien jatkumisen kannalta, sillä monipuolisempi geeniperimä mahdollistaa sen, että ainakin osa jälkeläisistä tai heidän jälkeläisistään jää paremmin henkiin esimerkiksi vakavan tartuntataudin uhatessa eläinpopulaatiota.

Koska promiskuiteettisessa lisääntymisstrategiassa suuri osa, joskus jopa valtaosa koiraista jää ilman lisääntymismahdollisuutta, on joillain lajeilla eräänlaista monogamiaa kehittynyt koiraan tarpeista. Tällöin koiraalle on tyypillistä naaraan vahtiminen paritteluaikana, ja joissain tapauksissa koiras voi konkreettisesti kiinnittyä naaraaseen niin, että tämä ei pääse parittelemaan muiden koiraiden kanssa.

Monogamian valinta lisääntymisstrategiana selittyy suurimmaksi osaksi poikasten hoivaamisen ja suojelemisen tarpeella. Kun poikasten ruokkimiseen ja suojelemiseen osallistuu sen molemmat vanhemmat, niin suurempi osa poikasista jää henkiin ja kasvaa sukukypsään ikään asti ja mahdollistaa näin vanhempien geenien jatkumisen. Linnut muodostavat eläinkunnassa poikkeuksellisen ryhmän, koska linnuista noin 90 % on yksiavioisia. Yksiavioisia ainakin yhden lisääntymiskauden ajan. Kun sekä koiras että naaras osallistuvat poikasten ruokintaan ja suojeluun, joillain lajeilla myös hautomiseen, niin tilanne on poikasten kehittymisen kannalta paljon parempi, kuin jos vain toinen vanhemmista huolehtisi yksin poikasista. Tämä hoivan merkitys tulee selvästi ilmi, kun verrataan promiskuiteettisia lintuja yksiavioisiin. Promiskuiteettiset ja moniavioiset linnut, kuten kanat, ovat yleensä sellaisia, joiden poikaset kykenevät itse nokkimaan ruokansa melkein välittömästi kuoriutumisensa jälkeen. Yksiavioisten lintujen poikaset taas ovat avuttomia suhteellisen pitkään pesässään, ja niiden vanhemmat tuovat niille ravinnon pesään.

Yksiavioisuuden merkitys tulee selvästi esille erään sieppolajin käyttäytymisessä. Tämän lajin koiraille on kehittynyt taipumus yrittää perustaa toinen, rinnakkainen pesä jo olemassa olevan yhden pesän lisäksi. Pariuduttuaan ensimmäisen naaraan kanssa ja perustettuaan pesän sen kanssa osa kyseisen lajin koiraista rakentaa toisen pesän melko etäälle alkuperäisestä pesästä ja yrittää houkutelle uuden, myöhemmin saapuvan naaraan parittelemaan ja pesimään tähän uuteen pesään. Uuden naaraan munittua koiras kuitenkin täysin hylkää tämän naaraan ja pesän, ja palaa huolehtimaan vain ensimmäisestä pesästä ja poikasista. Toisen pesän naaras jää tällöin täysin yksin huolehtimaan kakkospesän poikasista, mikä johtaa huomattavan suureen poikaskuolleisuuteen tässä pesässä. Biologit ovat kuitenkin päätyneet tulokseen, että tällainen kahden pesän strategia on harvinainen koirailla sen vuoksi, että viettäessään aikaa toisella pesällä tai toisen naaraan kanssa ne eivät voi vahtia ensimmäistä naarasta, joka johtaa suurentuneeseen riskiin siitä, että ensimmäinen naaras parittelee muiden koiraiden kanssa ja ensimmäiseen pesään syntyy liikaa ”käenomiaisia” vieraita poikasia.

Yksiavioisuus edellyttää myös sitä, että lajin uros käytännössä voi myötävaikuttaa poikasten hyvinvointiin. Niinpä kasvissyöjillä, jotka käyttävät itse hyvin suuren osan ajastaan syömiseen, yksiavioisuus on huomattavasti harvinaisempaa kuin lihansyöjillä. Lihansyöjillä uros osallistuu tehokkaasti poikasten ruokintaan tuodessaan saaliinsa poikasilleen, kasvissyöjillä tämä on hankalampaan.

Valtaosa kädellislajeista eli apinoista elää promiskuiteettisessa lisääntymisjärjestelmässä. Ihmislajilla on kokonaisuutena ottaen melko yksiavioinen pariutumisjärjestelmä. Vaikka Freud ja muut historialliset ajattelijat ennen uskoivat, että ihmislaji on alun perin elänyt promiskuiteetissa, niin ei historiallisista yhteiskunnista eikä antropologian tutkimista yhteiskunnista ole löytynyt yhtään yhteiskuntaa, jossa vallitsisi promiskuiteetti. Monivaimoisuus, polygynia, on ollut yleistä historiallisissa yhteiskunnissa ja eri kulttuureissa maailmassa, mutta kuitenkin moniavioisuuden sallivissa kulttuureissakin suurin osa miehistä on elänyt yksiavioisissa suhteissa. Ja jos ajatellaan naisen ja miehen välisen rakkauden olevan jollain tavoin osoitus biologisesta taipumuksesta yksiavioisiin parisuhteisiin (tällaisten rinnastusten tekeminen sisältää paljon riskejä), niin antropologit ovat löytäneet myös kaikista tutkimistaan kulttuureista kuvauksia, kertomuksia ja lauluja miehen ja naisen välisestä rakkaudesta. Ihmislajilla on erittäin hyvä syy parisuhteisiin, joissa mies osallistuu lasten elämän turvaamiseen. Ihmislajin poikanen eli lapsi on kaikista eläinlajeista pisimpään vanhempien hoivasta riippuvainen. On arvioitu, että lapsen eloonjäänti on täysin riippuvainen vanhempien tuesta vähintään seitsemän vuoden ikään, ja tämän iän jälkeenkin pelkkä isättömyys heikentää selkeästi lapsen eloonjäämismahdollisuuksia. Antropologien arviointien mukaan luonnonkansoilla lapsikuolleisuus on noin 25 %, eli ihmiskunnan esihistoriassa kahta vanhempaa on todella tarvittu lasten elämän turvaamiseen. On kuitenkin huomattava, että perhettä säätelevät säännöt ja perhetraditiot eri kulttuureissa eivät väistämättä ole biologisesti määräytyviä, geneettisesti kiinnittyneitä, vaan rakkaus tunteena ja perhe sosiaalisena instituutiona ovat myös yhteiskunnallinen ilmiö. Tätä ylibiologisoivaa tulkintaa on tarkasteltu lähemmin biologistisen selittämisen analogiavirheen yhteydessä.

Sukupuolitautien riskiä on esitetty myös yhdeksi syyksi yksiavioisuuden biologiseen syntyyn. Promiskuiteettisilla lajeilla on kyllä selkeästi enemmän valkosoluja verrattuna yksiavioisiin lajeihin, ja tämä viittaa lisääntyneeseen immuunipuolustuksen tarpeeseen promiskuiteettisilla lajeilla. http://www.sciencemag.org/cgi/content/abstract/290/5494/1168?ck=nck

Mutta tällä hetkellä ei biologiassa pidetä sukupuolitautien uhkaa kovinkaan painavana syynä yksiavioisten pariutumisstrategioiden valikoitumiseen.

Kysymystä siitä, onko ihminen biologisesti promiskuiteetiinen, yksiavioinen vai moniavioinen on yritetty selvittää myös ihmisen ruumiinrakenteeseen ja kivesten toimintaan liittyvillä vertailuilla. Moniavioisilla eläinlajeilla, joilla uroksilla on haaremi, on tyypillistä että uroksen koko on selvästi naarasta suurempi. Tämä liittyy siihen, että urokset taistelevat keskenään haaremin valtiaaksi pääsemisestä, ja näissä taisteluissa uroksen suuri koko on ratkaiseva tekijä. Niinpä gorillauros on naarasta selvästi suurempi, ja merinorsu-urokset ovat kaksi kertaa naaraita kookkaampia. Ihmisellä miehen keskikoko on naista suurempi, minkä voitaisiin tulkita viittaavan moniavioisuuteen ja urosten keskinäiseen aggressiiviseen kilpailuun naaraiden hallinnasta. Toisaalta kokoero voi liittyä myös suurten riistaeläimien metsästämiseen, sillä kookkaiden eläimien, kuten peurojen metsästäminen on edellyttänyt ”saaliseläimen päälle hyppäämistä vain puukeihäs aseenaan”.

Spermakilpailu

Ihmislajin kivesten kokoa ja niiden kykyä tuottaa siittiöitä on myös verrattu gorilloihin ja promiskuiteettisiin kädellislajeihin. Ihmisen kivesten ruumiinpainoon suhteutettu koko on suurempi, mitä tiukka yksiavioisuus edellyttäisi, mutta pienempi, kuin promiskuiteettisilla apinalajeilla. Ihmisen siittiöiden nopeudeksi on laskettu mikroskoopilla otetusta videokuvasta noin 20 cm/tunnissa. Kun tätä nopeutta verrataan gorillan nopeuteen, niin gorillalla nopeus on noin 10 cm/h. Gorilla ei tarvitse nopeita siittiöitä spermakilpailussa, sillä hopeaselkäinen gorillauros huolehtii suurilla lihaksillaan siitä, että vierailevia uroksia ei sen haaremiin pääse naaraita hedelmöittämään. Vertailu promiskuiteettisiin ihmisen lähisuklaisiin, simpansseihin ja makakeihin taas paljasti, että näillä lajeilla siittiöiden nopeus on 70 cm/h.

http://www.newscientist.com/article/dn12345-in-promiscuous-primates-sperm-feel-need-for-speed.html

Seuraava: Seksuaalivalinta