Vaisto, oppiminen vai orientaatiotoiminta
Jos ajatellaan, miten eläimen tai ihmisen käyttäytyminen tietyssä tilanteessa syntyy, niin psykologian näkökulmasta voidaan ajatella sen syntyvän kolmen eri komponentin pohjalta.
Yksi komponentti on geneettiseen koodattu käyttäytymistaipumus, eli lajinkehityksen kuluessa geeneihin kiinnittynyt tieto toimivasta käyttäytymisestä tilanteessa.
Toinen komponentti on oppimiskokemusten kautta elämän kuluessa tallentunut tieto, joka on tallentunut keskushermostoon eri muodoissa. Oppimista katsotaan nykyisin olevan eri muotoja, joten tässä ei puhuta enää pitkäkestoisesta muistista.
Kolmas kussakin tilanteessa käyttäytymiseen vaikuttavat tekijä on orientaatiotoiminta, eli kunakin hetkenä tietoisuudessa tapahtuva toiminnan suunnittelu. Ihmisellä tietoinen ajattelu on käytännössä tätä orientaatiotoimintaa, kun taas eläimellä ”ajattelu” on suppeampaa ja ihmisen ajattelusta poiketen kiinteästi ulkoiseen tilanteeseen sidottua.
Keskushermoston tehtävänä on luoda tilanteeseen sopiva käyttäytyminen. Käyttäytyminen voi onnistuneesta käyttäytymisestä epäonnistuneeseen, tuloksekkaasta käyttäytymisestä katastrofaaliseen. Joissain tilanteissa parempi tulos saavutetaan käyttäytymisellä, joka on koodattu geenien tasolle, joissain parempi tulos saavutetaan joustavammalla, opitulla käyttäytymisellä. Geneettisesti kiinnittyneen käyttäytymisen huono puoli on sen jäykkyys ja hidas muuttuminen, mutta toisaalta on muistettava, että tietyt käyttäytymiset jatkuvat samanlaisina sukupolvesta toiseen jopa vuosituhansien ajan. Eläinten käyttäytymisen tutkijat esittävätkin, että eläimen kannalta oppimisen vaikutusta kannattaa rajoittaa eläimen lisääntymismenestyksen vuoksi, sillä geneettisesti kiinnittyneet käyttäytymiskaavat toimivat usein paremmin, kuin opittu käyttäytyminen. Kun eläinten kosimiskäyttäytymistä ja kosintamenoja ohjaa kiinteä peritty käyttäytymiskaava, joka on sama kaikille lajin yksilöille, niin se takaa sen, että yksilö voi pariutua jokaisen saman lajin vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa. Tapauksessa, jossa kosintamenot opittaisiin muita lajin edustajia jäljittelemällä, johtaisi kosintamenojen eriytymiseen alueellisesti, ja syntyisi lopulta vaikeuksia ymmärtää kauempana asuvien kosintamenoja. Ihmisen kielihän on opittu taito, ja vieraiden kansojen puheesta ei saa selvää. Olisi kätevää, jos kieli olisi koodattu geeneihin, jolloin kaikki maailman ihmiset ymmärtäisivät aina toisiaan – tosin silloin uusien sanojen luominen, kuten tietokone tai nahkafetisismi, olisi mahdotonta.
Jos ajatellaan seksuaalista käyttäytymistä, niin ihmiselläkin se on tietyiltä piirteiltään säilynyt samanlaisen ilmeisesti satoja tuhansia vuosia. Seksuaalisuuden ehdot ovat pysyneet ilmeisesti melko samanlaisina. Muutoksia on voinut aiheuttaa ihon värin vaaleneminen ja vaatteiden käyttöönotto kylmemmille alueille siirryttäessä. Biologisesti olisi mielekästä ajatella, että pohjoisilla vyöhykkeillä miehille olisi kehittynyt erityinen ominaisuus syrjiä riisitaudista kärsiviä naisia, sillä tämä auringon UVB-säteilyn vähäisyydestä johtuva puutostauti aiheuttaa hyvin usein lantion ahtauman ja äidin ja lapsen kuoleman synnytyksissä.
Yleensä eläimillä geneettisesti kiinnittyneen käyttäytymisen ja opitun käyttäytymisen suhteellinen osuus riippuu eri tekijöistä. Jos laji elää hyvin lyhyen aikaa, kuten jotkut hyönteiset, niin oppimiselle ei jää aikaa. Myös lajit, joilla on nopea aineenvaihdunta, eli joiden täytyy syödä usein, luottavat perittyihin käyttäytymiskaavoihin, sillä tällainen eläin ei voi oppia virheistään, sillä ravinnon saannin viivästyminen johtaa nopeasti kuolemaan. Ihminen selviää ilman ruokaa jopa 40 – 60 päivää. Linnuilla on nopea aineenvaihdunta ja mm. siitä syystä niiden käyttäytyminen perustuu suhteellisen paljon kiinteisiin liikekaavoihin. Tämä on hyvä muistaa, sillä eläinten käyttäytymistä ja parinmuodostusta kuvaavat esimerkit koskevat usein lintuja.
Kun psykologit näkevät, että synnynnäiset käyttäytymistaipumukset sekoittaisivat oppimisen kautta syntyviä toimivia käyttäytymismalleja, niin etologit vastaavasti näkevät, että oppiminen ja tahdonalainen suunnittelu voisivat sekoittaa ja haitata toimivia synnynnäisiä käyttäytymismalleja. Etologit, kuten Lorenz, ovat esittäneet, että geneettisesti kiinnittyneet käyttäytymismallit ovat monissa tapauksissa parempia ja toimivampia, kuin oppimisen kautta syntyneet, ja jos lajille on kehittynyt toimiva, pitkälle kehittynyt käyttäytymiskaava, niin satunnainen vaihtelu, jota oppiminen tuo käyttäytymiseen, on todennäköisesti turmiollista käyttäytymisen tuloksellisuuden, eli yksilön lisääntymismenestyksen kannalta. Vaikka on tavanomaista ajatella, että oppiminen ja sen mukanaan tuoma joustavuus on hyvä asia, niin jos on valmis ja hyvin toimiva geneettisesti kiinnittynyt käyttäytymiskaava, niin sen joustavuuden lisääntyminen oppimisen kautta johtaa vain huononnuksiin. Oppiminen voi olla myös huono asia. Geneettisesti kiinnittyneet käyttäytymismallit täytyy näin ollen suojata oppimiselta, ja siksi Lorenz esittääkin, että kullakin lajilla oppiminen on rajoitettua. Kullakin lajilla oppiminen olisi lajityypillisellä tavalla rajallista, eli toimisi niillä alueilla, jotka eivät haittaa ja sekoita geneettisesti kiinnittyneitä käyttäytymismalleja. Tällainen ajattelu rajatusta, lajityypillisestä oppimisesta on ristiriidassa aiempien psykologisten oppimisteorioiden kanssa, jotka näkivät, että oppiminen tapahtuu rajatta - minkä tahansa elementin voi assosioida mihin tahansa toiseen elementtiin.
Kun asetetaan vastakkain biologisesti perinnöllinen käyttäytyminen ja oppiminen, niin täytyy pitää mielessä, että myös kyky oppia ja käyttää muistia on biologinen ominaisuus. Viime vuosikymmeninä onkin löydetty useita lajityypillisiä oppimisen muotoja, jotka viittaavat siihen, että kullakin lajilla oppimisen mahdollisuudet voisivat olla biologisesti määräytyneitä. Eli oppiminen ja orientaatiotoiminta (ajattelu) olisivat myös lajityypillisiä ominaisuuksia.
Ihmislajin aivojen koko puolestaan kertoo siitä, että ihmisen käyttäytymisen ja menestyksen takana on ollut eläinkunnassa poikkeuksellisen osuus muistiin ja orientaatiotoimintaan perustuvalla käyttäytymisen suunnittelulla. Aivot sinänsä kuluttavat huomattavan osan ihmisen energiaresursseista, 15 % sydämen verenkierrosta ja 20 % keuhkojen kautta otetusta hapesta. Luonnossa jokainen turha energiankulutus leikkautuu pois evoluution kilpailussa. Vielä suurempi haitta ihmisen aivojen koosta tulee kuitenkin siitä, että aivojen ja pään koon vuoksi ihmislapsi joutuu syntymään tavallaan ennenaikaisena, ja osittain tästä syystä ihmislapsen avuton lapsuus kestää paljon pidempään, kuin muilla lajeilla.
On selvää, että ihmislajin menestys perustuu nimenomaan käyttäytymisen suurelle muovautumiselle oppimisen ja orientaatiotoiminnan (ajattelu) kautta. Tiedämme hyvin kokemuksesta, että emme nojaa käyttäytymistämme geneettisesti periytyviin jäykkiin käyttäytymismalleihin, vaan suunnittelemme toimintamme ajattelun kautta, ja opetamme lapsiamme vuosikausia, jotta he osaisivat toimia ihmisiltä edellytetyllä tavalla. Tämä opitun ja orientaatiotoiminnan osuus on niin massiivinen käyttäytymisemme kokonaiskuvassa, että aiemmin useat psykologit esittivät arvioina, että ihmisen lajikehityksen kuluessa vaistot olisivat kokonaan hävinneet ihmiseltä. Vaistokäyttäytyminen häiritsisi ihmisen oppimisen ja orientaatiotoiminnan kautta syntynyttä toimintaa, ja erityisesti ihmiselle tyypillistä pitkäjänteistä, tahdonalaista ja tietoisen ajattelun kautta suunniteltua toimintaa. Ihmisen toiminta ei ole vain älykästä, se on myös tahdonalaista, ja pitkäjänteistä. Tahdonalainen pitkäjänteisyyden avulla voidaan tukahduttaa impulsiivista toimintaa – tämä ihmisen kyky tukahduttaa impulsseja tulee esille niillä potilailla, jotka ovat vaurioittaneet otsalohkonsa onnettomuuksissa, ja joiden käyttäytyminen muuttuu sen seurauksena impulsiiviseksi ja ailahtelevaksi. Tällaisten näkemysten perusteella oletettiin, että ihmislajille on lajinkehityksessä kehittynyt tehokas kyky tukahduttaa vaistotoimintoja tai vaistotoiminnot ovat suurelta osin sammuneet ihmiseltä.
Vaikka psykologialla ei ole yhtenäistä kantaa vaistojen ongelmaan, niin ratkaisu, joissa vaistotoimintojen oletetaan hävinneen ihmiseltä, ja siksi niitä ei tarvitsisi ottaa huomioon ihmisen toimintaa tutkittaessa, nähdään liian yksikertaisena. Nykynäkemys on lähempänä ajatusta, että vaistotoiminnoilla voi olla oleellinen merkitys ihmiselle, mutta ne toimivat eriytyneesti omilla osa-alueillaan. Tällainen osa-alue toimisi osittain erillisenä moduulina, tai komponenttina, toiminnan rakenneosana, joka yhdessä opittujen ja suunniteltujen komponenttien kanssa muodostaisivat yhdessä toiminnan kokonaisuuden. Evoluutiopsykologien malli geneettisesti koodattujen käyttäytymismallien vaikutuksesta ihmisellä perustuu nimenomaan moduulimalliin. Tällainen moduulimalli, tai komponenttimalli ei kuitenkaan ole yksiselitteisesti hyväksytty psykologiassa tällä hetkellä. Moduulimalli tekee psyykkisen toiminnan tutkimisesta melko monimutkaista, ja tällä hetkellä ei ole juuri tutkimusta, josta olisi saatavissa riittävästi aineistoa sen hahmottamiseen, millaisia moduuleita ihmisellä olisi ja miten ihmisen toiminta olisi eriytynyt hyödyntämään geneettisesti kiinnittyneitä käyttäytymiskomponentteja.
Yksi alue kuitenkin on ollut tutkimuksen kohteena, joka antaa suuntaviivoja siihen, miten geneettisesti kiinnittyneet komponentit vaikuttavat yhdessä opitun kokemuksen ja orientaatiotoiminnan kanssa. Tämä alue on tunteiden ilmaisu ilmeinä – ihmisen ilmeet ovat suurimmaksi osaksi geneettisesti koodattuja. Toisaalta ihmisen tunteisiin vaikuttaa paljon opittu kokemus, ja myös kulttuuri jossa elämme, ja omat senhetkiset tarpeemme kontrolloida tunteitamme tai peittää niitä. Näistä kaikista eri tekijöistä muodostuu monimutkainen kokonaisuus, jossa geneettisesti kiinnittyneillä käyttäytymistaipumuksilla olisi oma osansa kokonaisuuteen vaikuttavana komponenttina.
|