Seksuaalivalinnan koukeroita – tanhukärpäsen pallot
Erään Embidinae-alaheimoon kuuluvan tanhukärpäslajin, Hilara sartorin, koiraat luovuttavat naaraille ennen parittelua itse kehräämänsä isokokoisen pallon. Kysymys siitä, miksi ne näin tekevät, on aiheuttanut eläintieteilijöille kosolti päänvaivaa. Pallon kehräämistä ja luovuttamista ei ole voitu selittää millään sopeutumiseen liittyvällä tekijällä, sillä pallo on aivan tyhjä, eikä naaras käytä sitä mihinkään. Asia ei olisi koskaan selvinnytkään, ellei Embidinae-tanhukärpä-siä tunnettaisi tuhansia lajeja. Ratkaisu on nimittäin selvinnyt tutkittaessa pallon kehräämiseen ja kuljetukseen liittyviä tapahtumia muilla lajeilla.
Useat Embidinae-lajien naaraat ovat tavoiltaan petoja. Rukoilijasirkkojen tapaan ne saattaisivat syövät parittelua yrittävän koiraan, ennen kuin tämä ehtii paritella. Näiden lajien koiraat ovat kehittäneet keinon välttää kehno kohtalonsa ja siksi ne tuovat pyydystämänsä hyönteisen naaraalle eräänlaisena lahjana, jota naaras puolestaan alkaa syödä koiraan päästessä tällä aikaa parittelemaan turvallisesti. Muutamat lajit kiertävät lahjahyönteisen ympärille hieman kehräämäänsä seittiä. Tämä piirre puolestaan on mennyt eräissä tapauksissa niin pitkälle, että koiras ojentaa naaraalle kokonaan seittipallon sisään leivotun hyönteisen.
Kun hyönteinen on pallon sisällä, ja naaraat suosivat sellaista urosta, joka tuo suurimman pallon, niin koiraat ovat siirtyneet huijaukseen. Ne ovat alkaneet keriä entistä suurempia palloja, vaikka sisällä oleva hyönteinen on selvästi palloa pienempi. Pallon keriminen vaatii koiraalta paljon resursseja – se keritään koiraan tuottamasta silkin kaltaisesta kuidusta. Toinen huijauksen muoto näillä lajeilla on imeä osa hyönteisen nesteistä pois.
Viimein on päästy tilanteeseen, jota Hilara sartor edustaa. Koiras ojentaa naaraalle pelkän pallon, tyhjän lahjapaketin. Tämän kehityksen tekijöinä voidaan ajatella toimineen ”seksikkään pojan hypoteesin”, että myös fisheriläisen karkaamisen hypoteesin, sillä koska Hilara sartorin naaras ei ole kannibalistinen, niin suuren pallon resursseja kuluttava kutominen on samantapainen seksuaalivalinnan kautta syntynyt ilmiö, kuin riikinkukon pitkä pyrstö.
Toinen, samalla tavoin eriytynyt parittelun muoto on naarasleijonan aiheutettu ovulaatio. Naarasleijonalla ovulaatio ei synny spontaanisti, vaan ovulaatio alkaa, ja naaras voi tulla kantavaksi vasta sen jälkeen, kun urosleijona on paritellut sen kanssa 1500 – 3000 kertaa. Ja näiden yhdyntöjen tulee tapahtua lisäksi melko tiheään tahtiin, 20 – 40 parittelua päivässä useiden päivien aikana. Naarasleijona on useimmiten aloitteen tekijänä paritteluissa. Näin suuri parittelumäärä on jo raskas fyysinen taakka urosleijonalle, ja poikkeuksellinen määrä eläinkunnassa.
Tarvittavan parittelumäärän suuruus selittyy kuitenkin leijonien lisääntymisen ja laumaelämän piirteillä. Leijonanaaraat elävät laumoissa, joita hallitsee yksi, kaksi tai useampi uros. Kaksi tai useampi uros hyvin usein liittoutuu keskenään, ja valtaa lauman toiselta urokselta tai urosliittolaisilta. Koska laumassa elävistä vieraista poikasista ei ole mitään hyötyä uroksen omien geenien leviämisen kannalta, ainoastaan haittaa, koska ne estävät naaraita tulemasta uudelleen kiimaan, niin lauman valloittaneet leijonat tappavat lauman poikaset. Näin ne saavat naaraat nopeammin uudelleen kiimaan ja voivat lisätä omien geeniensä jatkuvuutta.
Naaraiden täytyisi kuitenkin voida elättää poikasiaan 25 kuukautta, jotta ne olisivat itsenäisiä ennen kuin urosleijonan valta taas vaihtuu laumassa. Valtavan ja tiheän yhdyntämäärän katsotaankin liittyvän siihen, että naaras testaa uroksen kelpoisuutta, etenkin sen fyysistä kuntoa, ennen kuin naaras tulee raskaaksi urokselle. Tähän liittyy vielä se matematiikka, että jos lauman on valloittanut yksi uros, niin on melko todennäköistä, että tämä uusi yksinäinen uros menettää valtansa ennen 25 kuukautta. Kaksi urosta pysyy lauman valtiaana paljon todennäköisemmin, mutta niistäkin enemmistö menettää valtansa ennen 25 kuukautta. Jos kolme urosta on liittoutunut ja lauman hallinnassa, niin ne pysyvät yleensä vallassa yli 25 kuukautta ja neljä urosta pysyy vallassa jo yli 46 kuukautta. Parittelu tapahtuu kaikkien laumaa hallitsevien urosleijonien kanssa, ja täten mitä useampi liittoutunut uros laumassa on, sitä varmemmin ovulaatio aiheutuu ja naaras tulee kantavaksi.
Nykyisessä populaarissa evoluutiopsykologisessa puheessa painotetaan hyvin usein koiraan tarjoamien resurssien merkitystä naaraiden parinvalinnassa. Eli se koiras olisi etusijalla seksuaalivalinnassa, joka tarjoaisi naaraalle ja sen poikasille parhaiten suojaa ja ravintoa poikasen kasvuaikana. Edellä mainitussa leijonia koskevassa esimerkissä koiraiden tarjoama resurssi oli leijonaurosten tarjoama suoja toisten urosten mahdollista poikasten surmaamista vastaan. Ravintoresursseja paremmin tarjoavan koiraan suosiminen parinvalinnassa tulee esille niillä lintunaarailla, jotka valitsevat koiraan sen reviirin mukaan. Territoriaalisilla eläimillä parhaan elinpiirin omaava koiras on paras kumppanivaihtoehto naaraalle, ja ne koiraat, joille on jääneet huonoimmat, eli vähiten ravintoa tarjoavat reviirit, tulevat valituksi viimeisinä ja jos reviiri on huono, niin parittelu voi jäädä siltä vuodelta väliin huonon reviirin alueella. Resurssien tarjonnassa on kuitenkin se ongelma, että reviiriä lukuun ottamatta naaraan on hyvin vaikea arvioida mitkä koiraan tulevat mahdollisuudet tarjota resursseja ovat, muuten kuin päättelemällä se koiraan yleisestä kelpoisuudesta. Jos koiras on energinen, terveen näköinen ja hyvin ravitun näköinen, niin nämä ovat naaraalle merkkejä siitä, että koiras voi tuoda hyvin resursseja yhteisille jälkeläisille niiden kasvuaikana. Näin kyky tarjota naaraalle ja poikasille resursseja sulautuvat yhteen yleisen kelpoisuuden kanssa, eli fyysisen terveyden ja kunnon kanssa, joka yleisesti on kaikkein tärkein seksuaalisen valinnan kriteeri kaikilla eläinlajeilla. Tätä tarkastellaan seuraavan tarkemmin.
|