Seksuaalisuuden kolme tasoa: biologinen, psykologinen ja yhteiskunnallinen taso

November 22, 2009

Seksuaalisuuden proteiinit

Ajatus siitä, että seksuaalisuuttamme määrää biologisesti perityt käyttäytymistaipumukset sisältävät väistämättä sen oletuksen, että perityt geenit vaikuttavat seksuaaliseen käyttäytymiseemme ja tuntemuksiimme. Geenin vaikutus taas perustuu siihen, että se ohjaa solussa proteiinien tai polypeptidien muodostumista. Geenien vaikutuksesta voi syntyä entsyymeitä, välittäjäaineita tai rakenneproteiineja. Käytännössä käyttäytymisen kannalta tämä tarkoittaa sitä, että geenit vaikuttavat keskushermoston rakenteiden muodostumiseen säätelemällä hermosolujen muodostumista ja niistä muodostuvia rakenteita. Nykytiedon mukaan geenit vaikuttavat käyttäytymiseemme siten, että ne määräävät millä tavalla joukko hermosoluja on yhteydessä toisiinsa, millaisen ketjun, tai millaisen hermoverkon ne muodostavat ja tämä hermosolujen verkko määrittää geneettisen taipumuksen tiettyyn käyttäytymiseen.

Englannin kielessä tätä ajatusta ilmaistaan useimmiten käsitteellä ”hardwired”, jonka kuvaavin suomennos lienee ”kiinteästi hermoradoitettu.” Termi ”hardwired” viittaa tietotekniikkaan, ja siinä on tietty analogia tietotekniikan ja aivojen toiminnan välillä. Aivojen toiminnassa hermosolujen väliset yhteydet määrittyvät suurelta osin oppimisen kautta, eli oppiminen ja kokemus määrittävät, mihin hermosoluun tietty hermoimpulssi siirtyy hermosolusta. Kiinteästi hermoradoitettu rakenne taas ei vaadi oppimista, vaan on synnynnäisesti valmiina ja aiheuttaa taipumuksen käyttäytyä tietyllä tavalla. (Tarkempi termi olisi neurotieteilijöiden mielestä kuitenkin ”prewired”, etukäteen hermoradoitettu, sillä vaikka hermoston kehityksen alkuvaiheessa jokin hermoverkko syntyy geenien ohjaaman, niin se voi kadota solukuoleman seurauksena, jos sitä ei käytetä.)

Neuroetologiaa

Erittäin yksinkertainen esimerkki eläinten käyttäytymisen perustumisesta muutamien hermosolujen yhteistoimintaan on koiperhosen väistöliike sen kuullessa lepakon kaikuluotaimen äänen. Koiperhosen kuuloelimessä, eli korvassa on tavallisesti vain kaksi äänelle herkkää hermosolua yhtä korvaa kohti, jotka reagoivat vain ultraääniin, eli vain lepakon kaikuluotaimen ääniin. Toinen näistä hermosoluista reagoi silloin, kun lepakon äänet kuuluvat kauempana, eli voimakkuudeltaan hiljaisempina, ja tällöin vasemman ja oikean korvan erotus ohjaa koiperhosta kääntämään lentonsa poispäin lepakosta. Toinen hermosolu reagoi vasta sitten, kun lepakko on hyvin lähellä, ja lepakon ultraäänen voimakkuus on suuri. Tämän hermosolun aktivoituminen ja sen lähettämät impulssit johtavat siihen, että koiperhosen lentämistä säätelevä hermosolujen keskittymä kytkeytyy pois päältä, jolloin siipien lyönnit epäsynkronoituvat, jolloin koiperhonen alkaa lentämää holtittomasti ja ennustamattomasti, tai se lopettaa lentämisen kokonaan, jolloin se putoaa nopeasti alaspäin. Tällä tavoin se usein välttää lepakon saaliiksi joutumisen.

Koiperhosen tapauksessa voidaan sen käyttäytyminen lepakkoa paetessa selittää melko pitkälle hermoston toimintaa kuvaamalla, mutta tällainen selittäminen on melko poikkeuksellinen tapaus. Koiperhosen ei tarvitse kuulla mitään muita ääniä, kuin lepakon kaikuluotaimen ultraääni, eikä sen tarvitse erotella eri ääniä toisistaan. Kun eläimen täytyy erotella eri ääniä toisistaan, tarvitaan keskushermosto tai vähintään suurempi hermosolujen keskittymä, ja tällainen merkitsee helposti jo miljoonan hermosolun yksikköä.

Seuraavassa muutamien eläinten hermosolujen määrä:

Torakka 1000 000

Mehiläinen 850,000

Hedelmäkärpänen 100,000

Hiiri 4,000,000

Rotta 15,000,000

Sammakko 16,000,000

Koira 160,000,000

Simpanssi 6,200,000,000

Ihminen 100,000,000,000

Norsu 200,000,000,000

Lisäksi on muistettava, että jokainen hermosolu on yhteydessä useisiin muihin hermosoluihin haarakkeiden välityksellä. Ihmisellä keskimääräinen hermosolu on yhteydessä 1000 – 10 000 muuhun hermosoluun dendriittien välityksellä.

Kun ihmisellä on proteiineja koodaavia geenejä vain 20,000–25,000, ja jos tätä verrataan aivosolujen määrään ja niiden muodostamien yhteyksien määrään, niin on selvää, että ei kannata alkaa rakentaa mallia, jossa kokemuksen kautta oppiminen ja perityt käyttäytymistaipumukset eivät olisi vuorovaikutuksessa keskenään ja jossa ympäristön vaikutuksella ei olisi huomattavaa osaa käyttäytymisen määräytymisessä.

Vaikka hermosolujen määrä verrattuna geeneihin on valtava, ja herättäisi helposti ajatuksen, että eläinten ja ihmisten aivot ovat tabula rasa, tyhjä taulu, johon kokemus kirjoittaa sisällön, niin eläinten käyttäytymisen tutkimus on osoittanut, että eläinten käyttäytyminen perustuu suurimmalta osin biologisesti perittyihin käyttäytymistaipumuksiin. Perinteiset eläinten käyttäytymisen tutkijat, klassiset etologit, kuten Konrad Lorenzin ja Nikolaas Tinbergenin seuraajat ovat havainnoineet eläinten käyttäytymistä luonnossa lukuisilla eri eläinlajeilla, ja kirjoittaneet havainnot ylös etogrammeiksi, kattaviksi luetteloinneiksi eläinten käyttäytymisestä. Nämä etogrammit paljastavat, että eläinten käyttäytyminen perustuu ketjuihin, joissa erilaiset biologisesti määräytyneet lajityypilliset käyttäytymistaipumukset seuraavat toisiaan jatkuvana sarjana. Etologiassa on jo pitkään hyväksytty se periaate, että periytyvät käyttäytymistaipumukset muovautuvat oppimisen kautta ja ne niveltyvät joustavasti yhteen oppimisen kanssa. Lajityypilliset biologiset käyttäytymismallit kuitenkin muovaavat luonnossa elävien eläinten käyttäytymisen rungon.

Tilanne on kuitenkin toisenlainen ihmisellä, minkä me kokemuksesta hyvin tiedämme. Meidän käyttäytymisemme perustuu oppimiseen ja tietoiseen ajatteluun, mutta usein herää kysymys siitä, vaikuttaisivatko biologiset käyttäytymistaipumukset jollain tavalla huomaamattomasti myös meidän käyttäytymiseen. Voitaisiin ajatella, että biologisesti määräytyneet käyttäytymistaipumukset ovat osakomponentteina meidän käyttäytymisessämme, vaikka selkeästi me koemme käyttäytyvämme opitun ja järjellä suunniteltujen toimintamallien perusteella.

Yksi selkeä biologisesti määräytynyt komponentti on selkeästi osa käyttäytymistämme. Ilmeet. Tunteita ja niiden ilmaisua koko elämänsä tutkinut Paul Ekman on selvittänyt monikulttuurisilla tutkimuksillaan, että ihmisen ilmeet ovat universaaleja koko maailmassa, mikä merkitsee käytännössä sitä, että niillä on biologisesti periytyvä perusta. Jos ilmeet olisivat oppimisen tulosta, niin eri ilmeet vaihtelisivat tunnemerkitykseltään eri puolilla maailmaa, ne muodostaisivat omat tunteiden kielensä heimojen, kansojen ja kulttuurien mukaan. Me tiedämme kokemuksesta, että oma kielemme on oppimisen tulosta ja kielet vaihtelevatkin ympäri maapalloa niin, että emme ymmärrä vieraiden kansojen puhetta, mutta on äärimmäisen helppoa ymmärtää toisten kansojen ilmeitä. Ekman tutki tätä esittelemällä kuvia ja videoita eri ilmeistä monissa kulttuureissa eri puolilla maailmaa, ja totesi, että samat ilmeet tulkitaan kuvaavan samoja tunteita kaikissa eri kulttuureissa. Eliminoidakseen Hollywoodin yhtenäistävän vaikutuksen ihmisten ilmeiden tulkintaan, Ekman selvitti asiaa myös luonnonkansoilla, jotka olivat eläneet eristyksissä ilman mitään kontaktia moderneihin viestimiin ja tulos oli sama. Myös nämä heimot tulkitsivat ilmeet universaalilla tavalla. Eroja kulttuurien välillä tunteiden ilmaisuissa kyllä on, mutta ne perustuvat tunteiden peittämiseen. Ihminen pystyy oppimiskokemuksena avulla estämään oman tunteensa ilmaisun, pitämään kasvonsa peruslukemilla, mutta ihmisten on vaikea teeskennellä keinotekoisesti tunteita, joita heillä ei ole herännyt tilanteessa. Esimerkiksi ihmiset osaavat tutkimusten mukaan helposti erottaa kohteliaan tekohymyn aidosta hymystä. Ekman on analysoinut samalla tavoin myös ihmisen kykyä valehteluun, ja kehittänyt analyysimenetelmiä, joilla tahattomista mikroilmeistä ja muista ilmeiden piirteistä voidaan hämmästyttävän hyvin huomata ihmisen valehtelevan. Näyttelijät ja psykopaatit muodostavat poikkeuksen kyvyssä esittää epäaitoja tunteita.

Yleensä ihmisen vaistotoimintoja esiteltäessä viitataan nimenomaan ilmeisiin. Muita selkeästi vaistotoiminnaksi luokiteltavia ihmisen toimintoja ei niin helposti ole löydettävissä.