Seksuaalisuuden kolme tasoa: biologinen, psykologinen ja yhteiskunnallinen taso

November 15, 2009

3tasoa tiedepolitiikka

Perimä vs. ympäristö: Kenen joukoissa seisot? – Politiikan vaikutus tieteeseen

Biologisesti periytyviä käyttäytymistaipumuksia pohdittaessa ei voi sivuuttaa sitä tiedepoliittista ja poliittista ristiriitaa, joka on liittynyt biologisen perimän tutkimiseen ihmisen toiminnassa. On tärkeää erotella kaksi asiaa. 1. On menetelmällisesti vaikeaa tutkia tieteellisesti sitä, mikä osuus jossain käyttäytymisessä on geneettisesti perityillä taipumuksilla, ja mikä osuus on oppimisella ja ympäristöllä. 2. Tiedemaailman sisällä vaikuttanut poliittinen ja ideologinen kiista biologisen perimän merkityksestä ihmisen ominaisuuksiin ja käyttäytymiseen.

Tieteen ja länsimaisen ajattelun historiassa ovat näkemykset siitä, missä määrin ihminen on syntyessään ”tyhjä taulu”, tabula rasa, kuten filosofi Locke asian ilmaisi, johon oppiminen ja kokemus, kasvatus ja yhteiskunta voi kirjoittaa mitä tahansa. Tämän vastakohtana on ollut ajatus biologisesta määräytymisestä, jonka mukaan perimä määrää huomattavastikin, millainen ihminen on.

Ihmisen ja eläinten ominaisuuksien periytyminen tunnettiin jo ennen Darwinia ja Mendeliä. Ihmiset osasivat jalostaa eläimiä jo varhain historiassa ja myös ihmisten ominaisuuksien periytymien vanhemmilta oli tiedostettu. Darwinin teorian myötä nämä ajatukset tulivat selkeämmiksi, ja Darwinin serkkupuoli, Francis Galton alkoi soveltaa Darwinin ajatuksia ihmisen lahjakkuuteen, ja etenkin huomattavan lahjakkuuden periytyvyyteen. Galtonin ajatusten mukaan älykkyys oli perinnöllistä, mutta hän yritti tutkia myös monia muita ihmisen psykologisia ominaisuuksia, kuten reaktioaikaa periytyvyyden kannalta. Galton kehitti näihin tarkoituksiin mm. korrelaatiokertoimen ja kaksostutkimukset. Galtonin päätelmien mukaan ihmisen menestymisen yhteiskunnassa selitti hänen perimänsä, esimerkiksi yhtäläisellä koulutuksella ei pystytty poistamaan perinnöllisiä eroja. Näitä Galtonin ajatuksia alettiin käyttämään perusteluna yhteiskuntaluokkien eroille, ja kehittyi huonoa mainetta saanut sosiaalidarvinismin ideologia. Galtonin teoriat johtivat myös eugeniikan kehittymiseen, eli tieteellisen rasismin kehittymiseen tunnettuine seurauksineen. Sosiaalidarvinismin huono maine johti siihen, että käyttäytymisen biologinen tutkiminen oli erittäin pitkään epäsuosiossa akateemisessa maailmassa. Sosiaalidarvinismin mainetta pidetään myös yhtenä tärkeänä syynä evoluutioteorian vastustamiseen ja sen kiistämiseen vielä nykyisinkin.

Eläinten käyttäytymisen tutkimuksessa tämä tabula rasa – ajattelu tuli esiin eurooppalaisen etologian ja amerikkalaisen vertailevan psykologian välillä. Kun Euroopassa Tinbergen ja Lorenz kehittivät eläinten käyttäytymisen tutkimista perustaen ajatuksensa periytyviin eläinten vaistotoimintoihin, niin USA:ssa eläinten käyttäytymistä tutkittiin psykologian laboratorioissa, joissa etenkin rottia, mutta myös muita eläimiä tutkittiin behavioristisen oppimistutkimuksen osana. Tieteenalan nimi oli vertaileva psykologia (comparative psychology) ja vertailun pääajatus oli verrata koe-elämiä ihmiseen, ei eläinlajeja toisiinsa, niin kuin vertailevassa biologiassa on perusajatuksena. Amerikassa oli pitkään tieteellisissä piireissä tiettyä ideologista vastarintaa eurooppalaista etologiaa kohtaan. Professori Roy Caldwell kertoi, miten hän psykologian opiskelijana meni professorinsa luokse kysymään suositusta päästä vierailevana opiskelijana osallistumaan etologian opetukseen toisessa yliopistossa, joka ainoana USA:n yliopistona järjesti opetusta Lorenzin ja Tinbergenin etologiasta. Seurauksena oli kuitenkin se, että professori suuttui opiskelijan ehdotuksesta ja kaiken lisäksi perui opiskelijan opinto-oikeuden.

Behavioristien ja etologien tutkimuksissa oli myös perustavanlaatuinen käytännöllinen ero. Kun lähinnä rottien ja kanojen oppimista tutkittiin laboratoriohäkeissä, niin tämä ympäristö poikkesi huomattavasti eläinten luonnollisesta elinympäristöstä ja tämä johti siihen, että näiden eläinten lajityypilliset käyttäytymistaipumukset eivät tulleet esille. Sen sijaan luonnossa eläimiä tarkkailtaessa tulee selvästi esille, että eläinten käyttäytyminen perustuu geneettisesti kiinnittyneiden käyttäytymismallien ketjuihin ja luonnonvaraisen eläimen käyttäytyminen perustuu lähes täysin näihin biologisiin käyttäytymisvalmiuksiin. Laboratorion pelkistetyssä ympäristössä oppimisen merkitys ylikorostuu eläimen käyttäytymisen muovautumisessa. Tosin laboratoriorotankin oppimiseen vaikuttavat synnynnäiset taipumukset. Rotan saa oppimaan painamaan vipua palkitsemalla vivun painamisen ruokapalalla, mutta rottaa ei saa opetettua välttämään sähköiskua vipua painamalla. Rotan voi opettaa välttämään sähköiskun vain siten, että se oppii hyppäämään hyllylle sähköiskun välttääkseen.

Oppimisen korostaminen psykologiassa oli yhteydessä yhteiskunnassa vallitseviin poliittisiin käsityksiin tasa-arvosta ja optimistisesta suhtautumisesta ihmisen koulutettavuuteen.

Vielä voimakkaammin ideologis-poliittinen ristiriita leimahti vielä uudelleen esiin E. O. Wilson julkaistua Sosiobiologia-kirjansa vuonna 1975. Tämä kirja nostatti kiivaita poliittisia väittelyitä Amerikan yliopistoilla, ja välillä yliopistot varautuivat mielenosoituksiin kutsumalla poliisin valvomaan mielenilmauksia. Joskin akateeminen ”sosiobiologia-sota” rajoittui lopulta tiedemaailman normeja kohauttaneeseen skandaaliin, jossa Wilsonin päälle nuori nainen kaatoi kulhollisen jäävettä kesken tieteellisen kongressin.

Psykologiassa ja psykiatriassa oppimisen vs. perimän ristiriitaa on jouduttu käsittelemään paitsi älykkyyden ja lahjakkuuden periytyvyyden ongelmana, niin myös psyykkisten häiriöiden syiden ongelmana. Psykiatrian historiassa psyykkisten häiriöiden syyt nähtiin aluksi aivojen toiminnan häiriöinä, ja asianmukaisena hoitona sulkeminen mielisairaalaan. Vasta Freudin puhumiseen perustuvan terapian kehittämisen jälkeen alkoi psyykkisten häiriöiden syiden selittäminen psykologisilla tekijöillä, oppimisella ja elämänkokemusten perusteella. Tultaessa 1960-luvulle jo lähes kaikki psyykkiset häiriöt, kuten skitsofrenia ja autismi selitettiin psykologisilla tekijöillä, etenkin äidin ja lapsen suhteella lapsen ollessa hyvin pieni. Samaan aikaan kuitenkin biologinen psykiatria jatkoi selkeästi perinnettä etsimällä mielenterveyden häiriöiden syitä hermoston toiminnan häiriöistä. 1960-luvulta lähtien tutkimus on kuitenkin tuonut selkeästi esiin tiettyjen psykiatristen sairauksien perinnöllisen luonteen. Tässä tapauksessa oppimisen ja perimän ongelman ratkaisuun on vaikuttanut konkreettinen tutkimus, joka on tuonut esille perimän, eli biologisten tekijöiden vaikutuksen. Kyse ei siis ole niinkään ideologisesta tai tiedepoliittisesta muutoksesta, vaan tutkimuksen kehittymisestä, etenkin biologisen tutkimuksen eteenpäin menosta. Psykiatrian oppikirja 1970-luvulta on oikeastaan hyvä esimerkki siitä, miten perimän ja ympäristön ongelmaa olisi hyvä käsitellä. Jotain psykiatrista häiriötä käsiteltäessä esiteltiin ensin psykologiset ja psykoanalyyttiset teoriat häiriön synnystä, ja sen rinnalla biologiset teoriat ja asiaa koskevat perinnöllisyystutkimukset. Oppikirja ei ottanut kantaa siihen, oliko biologinen vai psykologinen teoria oikea, joten kysymys jäi lukijan kannalta avoimeksi. Lukija jätettiin tiettyyn epävarmuuteen, mutta epävarmuus oli tieteen vastaus kysymykseen häiriön syntyhistoriasta. Tällainen epävarmuus on itse asiassa oikea vastaus nykyisiin kysymyksiin biologisten tekijöiden vaikutuksesta seksuaaliseen käyttäytymiseemme.

Tiedepolitiikan rajoilla liikkuu se kysymys, tulisiko biologisia tekijöitä ottaa huomioon yhteiskuntatieteiden tasolla. Sosiologian klassikko Émile Durkheim kirjoitti jo aikanaan, että sosiaalista pitäisi selittää vain sosiaalisella. Tällä hän viittasi siihen, että kun sosiaalisia ilmiöitä on yritetty selittää psykologisilla tekijöillä, niin melkein aina on päädytty vääriin selityksiin. Sosiologiassa onkin useimmiten pitäydytty Durkheimin ohjeen mukaan jättämään biologiset selitykset teorian ulkopuolelle. Tämä voidaan tulkita myös poliittiseksi valinnaksi, mutta perimmäinen syy lienee siinä, että menetelmällisesti biologisia tekijöitä, kuten biologisia käyttäytymistaipumuksia, on vaikea yhdistää yhteiskuntateoriaan. Tietyssä mielessä biologisten tekijöiden huomioon jättämättömyys voi olla hyvinkin viisaskin valinta.

Synnynnäinen eroaa geneettisesti peritystä